Keskiviikkona oli seuramme mölliagility cupin toinen osakilpailu. Molemmat koirulit pääsivät mukaan, mutta isäntä jätettiin tällä kertaa kotiin (kerrasta oppineena). Järjestelijöillä oli paikalla vähän hätä kädessä eli auttelin heitä ilmottautumisten vastaanotossa. Tämähän sitten kostautui koska jouduin suoraan pöydän takaa rataantutustumiseen. Tietysti mini-Manna starttasi ensimmäisenä radalle eli mulle ei jäänyt hetkeäkään lämmittää/ulkoiluttaa koiraa, joka oli puoli tuntia odottanut puussa (siis kytkettynä puuhun).

Mannallahan oli sitten pissihätä ja paineet piti käväistä purkamassa ratanauhojen ulkopuolella siistin neidin tyyliin, lisäksi käytiin moikkailemassa ratahenkilökuntaa, joten se siitä. Molly oli puolestaan peruspelle, enkä saanut siihen mitään kontaktia lähdössä. Jostain se vaistosi kassini, jonka olin jättänyt radan takana olevaan "toimistoon", muisti että emo pakkasi sinne uuden vinkupallon ja päätti mennä kaivamaan sen esille *huoh*. Pallon kanssa pääsin sitten liikkeelle, mutta valitettavasti koiran keskittyminen keskittyi vaan ja ainoastaan siihen palloon ja sitä tuijotellessaan se törmäsi lapansa A-esteeseen. Tassua linkuttaen poistuimme radalta, joten se siitä.

Mannan uusintarata meni paljon paremmin, mutta valitettavasti se juoksi molempien putkien ohi. Mun olisi pitänyt muistaa sijoittaa itseni niin, että pääsen juoksemaan ikäänkuin putken ohi vauhdilla eli oma vauhti ei olisi saanut tyssätä missään vaiheessa. Siitä virheitä, mutta aika taisi alittua, joten se siitä. Otin Mollyn autosta lepäämästä ja sen kinttu tuntui olevan kunnossa, joten uskalsin ottaa senkin kanssa vielä uusintaradan. Lähtö meni taas ihan kauheaksi sähellykseksi vaikka kuinka ajan kanssa koitin saada kontaktista kiinni. Jollain ilveellä sain koiran kuitenkin alkusähellyksestä mukaani ja rata menikin sitten ihan ok. Aikaa kului ja lähtöseikkailuista tuli virheitä eli se siitä.

Millähän ilveellä saisin itseltäni tuon jännitysefektin pienemmäksi. Alkuviikosta ei nimittäin tarvinnut kuin ajatella tulevaa osakilpailua, kun sydän jo hakkasi tuhatta ja sataa. Voitte vaan kuvitella mihinkä sfääreihin se jännitys kohoaa siinä lähtölinjalla?! On tietysti ihan selvä, että koira vaistoaa jännittämisen eikä toimi halutulla tavalla. Vaikka se kuinka olisi kaksi minuuttia ennen lähtöä nakottanut täydellisessä kontaktissa, niin johonkin se mielenkiinto vaan häviää siinä lähdössä. Näin siis Mollyn kanssa. Mannan kanssa en jännitä yhtään samalla tavalla ja se jääkin kivasti lähdössä paikalleen. Ilmeisesti homman toimimattomuus Mollyn kanssa johtuu siitä, että en luota siihen ja se fiksuna tajuaa sen kyllä. Mistä lääke tähän?